Aikainen aamu alkoi sarastaa Sunset Valleyn yllä. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, koko kaupunkia helli ohut sumupeitto.

Ellen katseli kotinsa ikkunasta viimeisen kerran talon edustalla avautuvaa kalliomaisemaa. Päivän ensimmäiset auringonsäteet pilkistelivät puiden takaa.

Auringon noustessa muutaman tunnin päästä kirkkaana taivaalle, taksi kurvasi pihaan ja Ellen nousi sen kyytiin pienen poikansa kanssa.

Vanha koti jäi taakse. Taakse jäi paljon hyviä muistoja sekä sydäntä repiviäkin. Oli kuitenkin aika mennä elämässä eteenpäin ja jättää vanha taakse.

Edessä odotti uusi koti kaupungin aivan toisella puolella. Uusi koti oli huomattavasti isompi ja tilavampi kuin entinen. Elias kasvoi päivä päivältä ja pojalle oli saatava tilaa elää ja kasvaa - oma huone on siis kova juttu pienelle pojalle.

- "Huomenta! Minä olen neiti Ruokonen, mehän olemme puhuneet useasti puhelimessa. Tervetuloa teille molemmille, teillä olikin aika pitkä matka istua autossa. Pääasia että olette nyt täällä, tervetuloa uuteen kotiin!", yli-innokas kiinteistönvälittäjä kälätti.

- "Valitsit aivan upean talon ja aivan älyttömän ihanan naapuruston! Tämä katu on vielä aika asumaton, mutta voin luvata, että parissa vuodessa tämä on täynnä lapsiperheitä!"

Ellen hymähti ja toivoi naisen antavan hänelle avaimet uuteen kotiin ja häipyvän sitten. Neiti Ruokonen oli erittäin ärsyttävä tapaus.

-"Kyllä pomo, neiti Wood on turvallisesti perillä, olen juuri kertomassa hänelle kuinka upeaan paikkaan hän juuri muutti, heh!", Ruokonen kimitti ja iski Ellenille silmää. Ellen vihasi tekopirteästi kimittäviä ihmisiä.

Vihdoinkin kaiken hehkutuksen ja ylitsevuotavan pirteyden jälkeen neiti Ruokonen nousi rämisevän koslansa rattiin ja kaasutti pois. Ellen jäi katsomaan vastapäisen talon lapsien juoksentelua.

"Siinä voi olla Eliaksen tulevia kavereita" Ellen mietti mielessään ja katsoi poikaansa hymyillen.

- "Tuleppas, mennään katsomaan sisälle, siellä on kaikki kalusteetkin jo paikoillaan!"

Ellen katseli ympärilleen. Uusi koti oli hirveän tilava ja kolkko edelliseen verrattuna. Ellen myi ensimmäisen oman kotinsa haikeinmielin, mutta nainen halusi poikansa parasta ja sitä pikkuinen myös sai.

Illan tullessa Ellen pisti pienen poikansa nukkumaan uuteen pehmoiseen sänkyyn. Poika nukahtikin lähes heti, päivä oli ollut täynnä kaikkea uutta ja jännittävää.

Ellen rentoutui ja suuntasi uudelle koneellensa surffailemaan. Nainen tarkasti sähköpostinsa pitkästä aikaa.

Postilaatikossa oli mainosviestien seassa viesti, jonka otsikkona luki "Nauti vielä kun voit"

Itse viestissä luki vain "Tavataan pian"

Ellen oli ihmeissään, mikäs viesti tuo oikein oli? Jotain huonoa pilaako? Nainen sammutti koneen ja painui pehkuihin, muuttopäivä oli ollut raskas.

Ellen heräsi aamulla hyväntuulisen Eliaksen huhuiluihin.

- "Ääätii, mittä olet?"

Elias sai aina hymyn äitinsä huulille. Vaikkei Ellenillä ollutkaan ystäviä tai läheisiä, hän pärjäsi mainiosti poikansa kanssa kahdestaan.

- "Tuleppas tänne, senkin pieni riiviö!", Ellen nauroi poikansa ilmeilylle.

- "Juoppas maitosi, niin mennään pihalle katselemaan paikkoja.", Ellen sanoi lempeästi keltavaippaiselle Eliakselle.

Yksinhuoltajaäidin arki oli välillä rankkaa; hän joutui hoitamaan kaiken yksin. Siltikään Ellen ei kaivannut minkäänlaisia yhteydenottoja Eliaksen isältä, Eliahilta. Yhteydenottoja ei ollut kyllä kuulunutkaan, miestä ei kiinnostanut poikansa elämä pätkänvertaa.

Ellen ja Elias törmäsivät kiusalliseen tilanteeseen omalla etupihallaansa. Vastapäisen talon pihassa oli meneillään äänekäs välienselvittely.

- "Mua ei kiinnosta enää! Ymmärrätkö, tää on nyt ohi, ihan lopullisesti! Älä ota muhun mitään yhteyttä enää!", pipopäinen nuori nainen huusi ja syöksyi pois pihalta.

- "Eiii.. Älä jätä mua..", toinen nuori itkuinen nainen parkaisi perään. "En selviä ilman sua.."

- "Noh, joko sä jätit ton friikin punapään?"

- "Joo, mennään!"

Ellen näki tuon kiusallisen välikohtauksen, ja päätti pyytää uuden naapurinsa kylään. Ellenin kävi nuorta jätettyä tyttöä sääliksi, Ellen tiesi varsin hyvin miten pahalta jätetyksi tuleminen tuntuu.

- "Kiitos kun kutsuit kahville.. Mikäs sun nimi taas olikaan? Mä oon Viola. Vauuu, sulla on tosi siisti kämppä!", Violaksi esittäytynyt tyttö katseli ympärilleen, vieläkin hiljaa nielasten itkuaan.

- "Tosi hyvää kahvia, mikä sun salaisuus on?", Viola kysyi ja hänen itkuisille kasvoilleen ilmestyi pieni hymy.

Ellen hymyili ujosti takaisin, hän oli hämmentynyt siitä, että pyysi ventovieraan kylään.. ja vieläpä nuoren naisen, joka tykkäsi tytöistä.. Ellen mietti, mistä puhua Violan kanssa, hehän olivat niin eri maailmoista.

Ellenin ei kauaa tarvinnut miettiä mistä puhua, kun Viola jo avasikin suunsa.

- "Hei siitä äskeisestä.. Sori, oon nolona että jouduit näkee sen. Mä en voi oikein vieläkään uskoo todeks, että Miriam jätti mut. Me oltiin yhdessä melkein vuos, ja se yhtäkkiä kääns kelkkansa ja jätti mut. Jos totta puhutaan, mulla ei ollu ketään muuta kun se. Mä en sopinu koulussa muottiin, koska en ollu kiinnostunut finninaamaisista hormoonien jylläämistä teinipojista, vaan fiksuista tytöistä.."

- "Hei sano jos oon liian hyökkäävä, ei oo tarkotus säikyttää sua karkuun. Musta ois vaan niin kiva saada joku, jolle puhua. Porukatkaan ei enää kiinnitä muhun mitään huomiota, niille oli niin kova pala se, että tykkäänkin tytöistä. Ne antaa mun pyörii niiden nurkissa, kunhan yritän olla mahdollisimman "normaali" ja sopia yhteiskunnan ihannemuottiin. Mä en saa puhua siitä että oon lesbo, mun pitäis vaan keskittyä koulunkäyntiin ja kaikkeen sellaseen normipaskaan..Mieti, oon kaheksantoista ja tässä tilanteessa. Oon kaikkien inhokki, hyljeksitty paska.", Viola vuodatti tunteitaan ja tuhahti hieman kiukkuuntuneena.

- "Älä anna muiden puheiden lannistaa! Mä tasan tiedän miltä se tuntuu, mutta on vaan pakko jaksaa mennä eteenpäin omana itsenään!", Ellen kiivaantui. Hän näkikin itsessään ja Violassa paljon samaa. He ovat molemmat erilaisia nuoria omilla tavoillaan.

- "Sori, ei ollu tarkotus alkaa keuhkoomaan. Mulla itsellänikin on vaan niin huonoja kokemuksia ihmisten arvostelusta ja mielipiteistä.."

Ellen ja Viola puhuivat tuntitolkulla, heillä oli niin paljon puhuttavaa. Ellen ruokki Eliaksen aina välillä ja poika leikki nätisti omilla leluillaan naisten vieressä. Pikku hurmuri saikin paljon ihailua Violalta osakseen.

Illemmalla Violan mentyä kotiin ja Eliaksen nukkumaan, Ellen oli vessassa pesemässä hampaitaan, kun hänen kännykkänsä soi ja soittaja oli tuntematon numero.

- "Haloo, Ellen puhelimessa."

Luurin päästä kuului epämääräistä rohinaa.

- "Haloooo, onko siellä ketään? Vai onko tääkin nyt jotain pilaa? Tosi hauskaa, heh heh.", Ellen sanoi närkästyneenä.

- "Kuunetele tarkkaan, Ellen Wood. Mä sanon sulle että nauti vielä kun voit. Sun ja äpäräpentus lähdön aika alkaa olla aika lähellä."

Pelottava miesääni puhui kylmänviileästi uhkaavaan sävyyn. Ellenin syke alkoi nousta. Hänen hengityksensä kiihtyi ja sydän alkoi hakkaamaan vimmatusti. Pakokauhu otti naisesta otteen.

- "Kuka siellä?! Mitä sä haluat?!! Jos tää uhkailu ei nyt lopu niin soitan poliisin! Sä joudut vaikeuksiin!! Älä enää soita mulle tai käy huonosti..!!", Ellen raivosi kauhunsekaisena.

- "Sinulle ja pennulles tässä huonosti käy, tuut sen näkemään. Hahahah, poliisi ei voi tehdä mitään. Uskotko, ei mitään!", miesääni nauroi ivalliseen sävyyn ja löi luurin korvaan.

Ellen ei nukkunut viikkoon kunnolla. Hän nukkui Eliaksen kanssa samassa huoneessa, ovet olivat visusti lukittuna ja puhelin sängyn vieressä.

Hän ei antaisi koskaan mitään tapahtua pojalleen. Ei koskaan!

Reilun kuukauden päästä Ellen alkoi rentoutumaan. Uhkasoitot ja sähköpostiviestit olivat kuin olivatkin loppuneet. Ehkä kaikki olikin vain jonkun sairasta pilaa. Ehkäpä ne kaksi juoruämmää olivat asialla, heillä kun on tapana järkyttää ihmisiä milloin mitenkin.

Ellenistä ja Violasta oli tullut hyviä ystäviä. Viola oli melkein joka päivä kylässä ja he viihtyivät toistensa seurassa.

Viola sai Ellenin nauramaan. He tanssivat yhdessä, he kävivät lenkillä, Eliaksen kanssa puistossa, shoppailemassa.. Ellen ei voinut uskoa, kuinka hän oli kuin olikin löytänyt tosiystävän, jolle puhua kaikesta! He tiesivät kaiken toisistaan, jakoivat suurimmatkin ja kipeimmätkin salaisuudet keskenään.

Violasta oli uskomattoman suuri apu Eliaksen hoidossa. Poika rakasti Violaa ja piti häntä kuin isosiskonaan.

Ja Viola rakasti Eliasta. Ellen sai hetken levähtää tai käydä vaikka rauhassa ostoksilla, kun Viola hoiti silläaikaa Eliasta.

Yhdessä naiset opettivat Eliakselle kaikki, mitä pienen pojan kuuluukin osata; kävellä, puhua ja käydä itse potalla! :-)

Sinä iltana outo vanha auto ajoi hitaasti Ellenin talon ohi.. Se miltein pysähtyi siihen kohdalle. Ellen ei ollut näkemässä, että häntä tarkkailtiin.

- "Mä menen nyt! Heihei pikkuinen!", Viola leperteli.

- "Etkö tosiaan halua jäädä syömään?", Ellen kysyi.

- "Eii kiitos, mun pitää mennä lukemaan yhteen tärkeeseen tenttiin. Moimoi, nähään huomenna!", Viola huikkasi ovensuusta ja hipsi kotiin.

Pari iltaa myöhemmin sama auto palasi Ellenin talon eteen. Se ajoi aivan hiljaa, suorastaan lipui paikalle kuin aaveauto.

Auto pysähtyi tien päähän. Koko naapurusto nukkui, kaikkialla oli pimeätä.

Tuttu mies nousi autosta. Hän myhäili tyytyväisenä.

- "Tää on se ilta, kaveri, tää on se ilta. Tilipäivä! Hoidetaan homma pois alta, tätä ollaan odoteltukin!"

- "Niin on. Hoidetaan nyt tää homma kunnialla loppuun ja kääritään kunnon massit tästä. Helppoa! Eiköhän pistetä se eukko ja penikka kylmiks!", arpinaamainen mies murahti.

- "Odota, mä käyn tsekkaa ettei siellä varmasti oo ketään ylimääräisiä. Meillä ei oo varaa ryssiä tätä juttua nyt!", arpinaamainen mies sähähti.

- "Joo, mä venaan tässä, nii mennää sit yhdessä sisälle hiljentää ne helvetin Woodyt."

- "Ei täällä ketään muita oo ku se muija ja penikka. Eiköhän mennä hoitaa homma.", arpinaama sanoi.

- "Heihei Ellen, tässä sitä nyt ollaan. Ensin äitis ja nyt sä ja pentus."

Oveen koputettiin kovaa. Ellen oli nukahtanut sohvalle katsoessaan televisiota. Elias nukkui yläkerrassa omassa sängyssään.

Ellen hoiperteli unenpöpperössä ovelle. Koska sisällä oli valot ja ulkona pimeää, hän ei nähnyt keitä ovella oli..

- "Kas, kas. Taas me tavataan Ellen. Tällä kertaa taas vähän ikävemmissä merkeissä. Sulle siis, heh!", toinen miehistä räkätti.

- "Eiköhän turhat paskanjauhamiset nyt riitä, mennään asiaan!", ärtynyt arpinaama jyrähti.

Toinen miehistä otti askeleen lähemmäs Elleniä.

- "Siis mitä helvettiä tää nyt on?! Keitä te ootte ja mitä te täällä teette tähän aikaan yöstä?!", Ellen sähähti.

- "Me tultiin pistää sut kylmäks, just niinkun koppavan äitiskin. Mun tehtävänä on pistää turhat ämmät hiljasiks! Ja ainiiin, sun pentus kans samalla!!", pipopäinen mies ärjyi.

- "Mitä sä oikein puhut?! Mun..mun..äidin? Säkö.. Ei voi olla! Jättäkää mut rauhaan! Menkää pois!", Ellenin sydän alkoi hakata niin lujaa, että se meinasi tulla ulos rinnasta. Naisen suuta kuivasi ja koko vartalo tärisi pelosta. Näkikö hän kamalaa painajaista? 

- "Mä hoidan tän!", arpinaama karjaisi ja pipopää siirtyi syrjemmälle. "En jaksa enää tota turhaa vikinää. Nyt sä kuolet!", arpinaama syöksyi Ellenin luo valmiina kuristamaan naisen.

- "Kerro terveisiä äitivainaalles!", arpinaama naurahti ja hänen kätensä olivat jo Ellenin kaulalla, kunnes....

Oveen koputettiin! Viola oli ovella. Miehet säpsähtivät. Heillä ei ollut varaa jäädä kiinni ulkopuolisille.

- "Onni onnettomuudessa. Huonompi onni sit enskerralla, voit olla varma että me tullaan uudestaan. Sä voit lähtee pakoon tai soittaa poliiseille, mut sulla ei oo mitään mahdollisuuksia selvitä tästä hengissä. Me löydetään sut ja pistetään sut kylmäks. Sä et voi mitään!!", arpinaama sanoi vihaisena ja syöksyi sitten ulos takaoven kautta.

Pipopää juoksi autolle, he eivät halua jäädä kiinni. Mutta he palaavat, se on varma. Ja aikovat onnistua ensikerralla.

- "Ellen, huhuu? Ootsä hereillä ulko-ovi oli auki? Mä unohdin mun ipodin tänne, näin että sulla oli vielä valot ja aattelin tulla hakemaan sen, kun saan paremmin unta ku kuuntelen musaa..", Viola puhui hiljaisella äänellä, ettei Elias heräisi.

Ellen oli jähmettynyt olohuoneeseen. Hän tärisi kauttaaltaan. Hän ei voinut uskoa äskeistä todeksi. Kurkku oli kuiva ja kipeä. Arpinaama oli saanut kuristettua hetken..

- "Mä en voi uskoa! Kamalaa! Ellen sun pitäis mennä sairaalaan ja poliisilaitokselle ja..."

- "Viola, ei. Se ei hyödyntäis yhtään mitään.", Ellen sanoi nieleskellen ja pidätellen itkuaan herätettyään poikansa keskellä yötä.

- "Et ymmärrä. Ne saa mut käsiinsä jos jään tänne. En todellakaan tiedä miks, mut ne on mun perässä. Ne ... ne.. Ne tappo mun äidinkin! Ja nyt ne on mun ja Eliaksen perässä..", Ellen nyyhytti ja painoi poikansa rintaansa vasten. Hän vaihtoi Eliakselle lämpimät vaatteet päälle.

- "Ellen, mieti nyt! Poliisit järjestää sulle jonkun suojeluksen ja ne saa ne tyypit kiinni! Ihan varmasti saa!"

- "Se ois sillon jo liian myöhästä.. Viola.. Mä tiedän et se mitä mä pyydän on tosi paljon pyydetty.. Mut sä oot ainoa joka voi auttaa mua ja Eliasta."

- "Viola, mä luotan suhun. Ne tulee mun perässä ja jos ne löytää mut.. Mä en voi sillon enää mitään. Elias ei voi olla mun kanssa. Mä en voi ottaa sitä riskiä että ne saa mut kiinni..koska sillon..sillon..Eliaskin...", Ellenin ääni tärisi ja kyyneleet vierivät pitkin poskea.

- "Okei. Tehdään sun tavalla. Mä en halua että sulla tai Eliaksella on mitään vaaraa."

- "Kiitos, sä oot tosiystävä. Tiesin että suhun voi luottaa! Mun on kadottava maan alle.. Selvitän että keitä ne tyypit on ja kenen lähettämiä."

Pari tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, Viola nousee pakattujen laukkujen, Eliaksen ja ison rahatukun kanssa taksiin.

Ellen jää tielle seisomaan. On viileää ja aamukaste tuoksuu voimakkaasti. On hiljaista ja rauhallista..

Mutta Ellenin sisällä kiehuu.. Kuka pistää kylmäksi ja kenet?

 

Minne Viola menee Eliaksen kanssa? Kuka on pistänyt nuo miehet asialle? Kerkeääkö Ellen pakenemaan, vai löytääkö miehet hänet.. Entä Eliaksen? Se selviää seuraavassa osasssa!

 

Huh huh, vihdoin ja viimein sain viidennen osan valmiiksi!  Voin kertoa että se oli kovan työn ja tuskan alla, aloitin ilta kahdeksalta osan parissa ja nyt kello näyttää 03:38, eli kyllä tässä jonkinmoinen tovi kesti saada valmiiksi. Nyt varsinkin toivon kovasti kommenttia, mitä tykkäätte/ette tykkää?

Teksti saatto olla aika-ajoin vähän tönkköä ja töksähtelevää, pistän sen suuuuren väsymyksen piikkiin. :-D